Hossan hiljaiset hanget – Kaunis kansallispuisto tarjoaa rauhaa ja upeita maisemia vaeltajalle

Hossan kansallispuistossa on hyvä harjoitella talvivaellusta, sillä siellä on tiivis autiotupaverkko. Kesäaikaan vilkas puisto hiljenee sydäntalven kuukausiksi.

Olen 12-vuotiaan poikani kanssa kiertänyt kaikki Suomen kansallispuistot. Nyt olemme Hossan kansallispuistossa Kainuussa toista kertaa, ja tälläkin kertaa talvella, helmikuussa.

Sydäntalven kuukaudet ovat Hossassa hiljaisiaLuontokeskus avataan vasta maaliskuun alussa. Erämaa tulvehtii rauhaa. Yksinäinen koskikara sukeltelee Huosivirrassa, sinisenmusta vesi huokailee ja virtaa reunustavat jäämuodostelmat välkehtivät talviauringon kirkkaassa valossa.

Kun kävimme täällä vuosi sitten, oli poikkeuksellisen lämmintä. Aloitimme vaeltamisen suojasäässä, ja kireimmilläänkin pakkanen painui vain muutamaan asteeseen. Nyt, vuoden 2021 helmikuussa, elellään aivan toisenlaisia aikoja: pakkanen hipoo kolmeakymmentä astetta.

Onneksi Hossan alueella on suhteellisen monta autiotupaa, joten talvivaeltajan ei tarvitse viritellä eloonjäämistaitojaan ­äärimmilleen, vaan pimenevät illat ja hyytävän kylmät sydäntalven yöt voi viettää kynttilöiden tuikkeessa ja kamiinan lämmössä. Metsähallituksen hoitamissa kämpissä ei tarvitse poltella maastosta haalittuja risuja, vaan polttopuut löytyvät puuvarastosta.

Autiotuvat ovat avoimia ja maksuttomia kämppiä, jotka ovat varusteiltaan vaatimattomia, mutta tarjoavat kulkijalle tilapäisen suojan. Jos autiotuvasta löytyy kaasuliesi, puhutaan jo luksuksesta.

 
 
 
 
 
 
 
 
 

Ja silti, kun väsymys painaa ja kipakka pakkanen alkaa tuntua luissa ja ytimissä, niin vaatimatonkin autiotupa on kuin turvasatama, lempeä pieni pesä, jossa saa vaatteet kuiviksi ja lämpöä jäseniin.

Paista lettuja

Jos yöpyminen talvisessa kansallispuistossa tuntuu liian vaativalta, niin Hossassa on latujen varsilla useita laavuja ja tulipaikkoja: grillaa makkaraa tai paista lettuja avotulen ääressä. Taikina termariin! Ja toiseen sumppi. Illaksi voi mennä sitten vaikka lämpimään vuokramökkiin.

Kukkurin autiotupa on entinen uittokämppä

Olemme siirtyneet talvivaelluksemme kolmanneksi yöksi Kukkurin autiotupaan, joka on entinen uittokämppä. Sillä on kokoa ja näköä. Vieressä kohisee Peurokoski, jonka virtaus ei vaimene talvellakaan, vaan tarjoaa yöpyjälle hellän ja tuutulaulumaisen taustahuminan.

Kukkurin seitsemän hengen tupa on jopa ylellisen suuri kahdelle vaeltajalle. Se on myös poikkeuksellisen valoisa kämppä, sillä siinä on kolme suurta ikkunaa. Edellisen yön vietimme pienen pienessä Puukkojärven autiotuvassa, jossa oli pienen pieni ikkuna ja joka oli uneliaan hämärä myös päiväsaikaan.

Pienen ja pimeän kämpän etuna on, että se lämpenee nopeasti, mutta pöydän puutteessa kaikki toimet, oleilu, ruokailu ja lukeminen, tehdään sillä samalla laverilla, missä sitten nukutaankin.

Vapautta ja rauhaa

Hossassa on hoidettuja latuja ja niin sanottuja monitoimireittejä, joilla voi talviaikaan hiihtää, lumikenkäillä, kävellä ja jopa paksupyöräillä. Mutta Hossa sopii mainiosti myös vaeltelijalle, joka haluaa kulkea suksineen tai lumikenkineen umpihangessa, kokea vapautta ja rauhaa, jota talvinen maisema tykkypuineen tarjoaa.

Vaikka Hossan kansallispuisto on pieni suhteessa Lapin suurpuistoihin, on sen 101 neliökilometrin alueella tilaa vaeltaa, ja eksyä. Talvella reittisuunnittelu on erityisen tärkeää. Kartta ja kompassi kannattaa pitää mukana ja mielellään gps-navigaattori varapattereineen.

Jos tuvan edellinen vierailija on noudattanut autiotupaetikettiä, löytyy kamiinan vierestä valmiiksi pilkottuja puita ja kiehisiä sytykkeiksi. Kun tulet ovat kamiinassa, voi mennä lämmittelemään kirveen kanssa puuvarastoon.

Hyvä tietää Hossasta

Suomen itsenäisyyden juhlavuonna 2017 perustettu Hossan kansallispuisto on kansallispuistoistamme nuorin ja järjestyksessä neljäskymmenes. Se sijaitsee pääosin ­Suomussalmen kunnassa Kainuussa.

Vesistöjen pilkkomissa harjumaisemissa on erämaan tuntua, aitoa korpisuomalaisuutta, jota kuvaamaan sopivat hyvin Nälkämaan laulun sanat: ”Kuulkaa korpi­emme kuiskintaa/jylhien järvien loiskintaa.”

Nuoresta iästään huolimatta tuore kansallispuisto y­litti vuonna 2020 sadan tuhannen kävijän rajan ja niinpä se on kävijämäärältään kavunnut jo miltei kansallispuistojemme kärkikymmenikköön.

Hossaan etelän suunnalta saapuvan kannattaa ainakin harkita pikaretriittiä Hiljainen kansa -ympäristötaideteoksen ääressä, vaellella Soivassa metsässä tai vie­railla Raatteen Portin talvisota­museossa.

Talven haasteet

Ennen kuin alamme pelata korttia kertaamme pojan kanssa kokemuksiamme tämän reissun lumikulkimistamme. Minä olin valinnut lumikengät, ja pojalla sen sijaan oli pitkät liukulumikengät, jotka itse kyllä luokittelisin teräskanttisiksi suksiksi.

Opimme taas uusia asioita. Puuterilumella lumikengätkään eivät kanna, vaan niidenkin kanssa uppoaa polveen saakka lumeen. Ja lunta pääsee saappaanvarresta sisään. Ja lumi sulaa ja kastelee sukat ja housunlahkeet. Eivätkä liukulumikengätkään kantaneet harjujen rinteiden pehmeällä lumella.

Ylipäätään vähänkin jyrkempi nousu ei onnistunut kummallakaan. Opimme, että reitit pitää suunnitella korkeuserot mielessä pitäen.

Ajattelimme, että tasaisella järven jäällä olisi mukava hiihtää ja kenkäillä. Ja siltä se aluksi vaikuttikin. Kunnes…

Kulku alkoi äkkiä tuntua raskaalta ja jähmeältä. Silloin huomasimme, että järven selällä, lumikerroksen alla, oli vettä ja sohjoa.

Ajattelimme, että tasaisella järven jäällä olisi mukava hiihtää ja kenkäillä. Ja siltä se aluksi vaikuttikin. Kunnes…

Ja sohjo jäätyi tiukoiksi klimpeiksi lumikenkien ja suksien pohjaan.

”Meinasi mennä hermot”, poika kivahtaa korttipakkaa sekoitellessaan.

Alkoi kuulemma tuntua, että moottorikelkka olisi ainoa väline, jolla siinä soseessa pääsisi eteenpäin. Tai ilmatyynyalus.

Levollista

Ennen nukkumaanmenoa menemme järven jäälle katsomaan tähtitaivasta. Tuvan yllä kohoaa Otava, ylitsemme kulkee linnunradan vyö.

Talvivaeltelun huippuhetkiä on tähtien tuijottelu: miten paljon tähtiä onkaan, ja miten pieniä olemme äärettömän avaruuden helmassa. Kun ympärillä on syvä hiljaisuus, tunne on yhtä aikaa huimaava ja levollinen.

Kun ympärillä on syvä hiljaisuus, tunne on yhtä aikaa huimaava ja levollinen.

Poika käy nukkumaan. Minä lupaan toimia kipinämikkona jonkun aikaa.

”Jos näet revontulia, herätä.”

Ja minä herätän. Katselemme keskiyöllä vihreiden valojen häilähtelyä pohjoisella taivaalla. Olemme hiljaa. Pakkanen taikoo maisemasta napsahduksia ja risahduksia, tähdistä sinkoilee säteitä kuin jääpuikkoja.

Tomi Kontio vinkkaa

Värikallio. Suomen pohjoisimmat kalliomaalaukset eivät jätä talvellakaan kylmäksi. Noin 5 000 vuotta sitten maalatut kuvat herättävät mielikuvituksen laukkaan: mikä on ollut esikuvana kolmiopäiselle ihmishahmolle?

Julma-Ölkky. Suomen suurimman kanjonijärven jylhyys paljastuu hyvin myös talviaikaan. Turvallisuussyistä järveä ei talvella pidä kiertää ylhäältä käsin, mutta jään tasolta järveen ja sen kallioseinämiin saa toisenlaisen, yhtä lailla vaikuttavan perspektiivin. Samalla tulee siirtyneeksi Kainuusta Pohjois-Pohjanmaalle.

Lounatkoski. Jos tien varressa sijaitsevan Huosivirran rauhallinen liverrys ei riitä, kannattaa suunnata sukset kohti Lounatkoskea. Se jyrisee ja jyrähtelee myös talvisin ja muovaa kiehtovia jäämuodostelmia virtauksensa kehyksiksi.

Lähde: Seura