Onko kodissasi tämä pahamaineinen rakennusratkaisu: Kosteusvaurion vaara vaanii

Kun esi-isämme asettuivat viljelemään maata ja vaihtoivat kodat pysyvämpiin asumuksiin, rakennusaineeksi valikoitui tietenkin puu. Sitä piisasi, mutta hirreksi työstäminen ja rakennukseksi sovittaminen oli aikaa vievää ja työlästä. Niinpä tavallisen kansan savupirtit olivat pieniä ja vaatimattomia. Ensimmäisissä ei ollut lainkaan lattiaa, vaan hirsiseinät rakennettiin suoraan maaperustalle.

Lattiana oli kovaksi tallattu maa. Se pysyi kohtuullisen kuivana, koska mökit sijoitettiin kuiville paikoille, tonttien korkeimpaan kohtaan ja mieluiten routimattomalle hiekkamaalle. Maan peitoksi ladottiin toisinaan rankoja, halkaistuna tai pyöreinä.

Erillistä perustusta ei ollut, vaan seinän alin hirsikerta upotettiin puoliksi maahan. Näin kylmä pysyi loitolla ja talo vakaana. Toki hirret kastuivat ja lahosivat ajan mittaan, mutta alin hirsikerta oli melko helppo vaihtaa.

Aitat kohotettiin

Hirsien kestoikää lisäsi se, ettei vedellä läträtty sisätiloissa nykytyyliin. Asukkaat peseytyivät erillisissä saunoissa, ja ruokakin saatettiin valmistaa ulkona keittokodassa.

Ihmiset eivät upottaneet hirsiä maahan tietämättömyyttään tai osaamattomuuttaan. Aittoja ja varastoja rakennettiin samoihin aikoihin nurkkakivien ja niille perustettujen hirsikehikoiden päälle.

Asuintaloissa päähuomio oli maan ja seinän välisessä tiiviydessä. Kylmä hiipi tehokkaasti maata myöten, ja kun asumuksen piti pysyä talvella lämpiminä, mahdollinen hirsien lahoaminen oli toisarvoinen asia.

Viljan säilyminen talven yli taas oli entisajan torpparille elämän ja kuoleman kysymys. Vilja pysyi paremmin turvassa jyrsijöiltä ja muilta haittaeläimiltä, kun aitta oli irti maasta.

Puulattia ensin tupaan

Kun pirtti laajeni yksitupaisesta isommaksi rakennukseksi, osaan siitä rakennettiin puulattia. Kallista ja työläästi tehtävää lankkua ei tuhlattu, vaan lattia rakennettiin aluksi vain tupaan, joka oli mökin sydän. Kamareihin ja porstuaan jäi maapohja.

Yleisin alapohjarakenne oli niin sanottu multapenkki eli multiainen tai sammakkopenkki. Siinä lattian alapuolella seinien viertä kiersi mullasta tehty vajaan metrin levyinen valli, joka toimi eristeenä kylmää ulkoilmaa vastaan. Multaa piti paikoillaan erityinen multahirsi. Mullasta sai poljettua tiiviin ja hyvin ilmapitävän rakenteen, joka ei päästänyt lävitseen kylmää ilmaa lattian alle hirsiseinän alapuolelta. Arvokas lämpö pysyi sisällä.

Multapenkkirakenteessa alimpien seinähirsien alle laitettiin nurkkakivet ja perusmuuri ladottiin kivistä. Keskilattian alla oli tyhjä alustila, jossa ilmatilaa oli usein vain parikymmentä senttiä.

Vanhimmissa multapenkkiperustuksissa alustilaan ei tehty erityisiä tuuletusaukkoja. Lattian tyhjästä tilasta saattoi kulkea putki talon hormiin, jota kautta ilma kiersi ulos.

Tiheä tarkistusväli

Maasta nouseva kosteus oli edelleen ongelmana. Lattian kannatinpalkit eristettiin maasta tuohenpaloilla, ja penkin kunto tarkastettiin säännöllisin väliajoin.

Tässä vaiheessa taloissa oli jo muurattuja liesiä, joiden perustukset ulottuivat lattian alle tukevaan maapohjaan asti. Massiivinen muuri, jossa poltettiin puuta läpi talven, vei lämpöä maan alla olevaan ilmatilaan pitäen rakenteet kuivina ja toimivina. Tuvan pitkän seinän suuntaiset lattialaudat olivat kiinni pelkillä puutapeilla. Ne voitiin nostaa ja tarkistaa multapenkin ja tukirakenteen kunto.

Toinen vaihtoehto oli huonetta kiertävä kiinteä, umpinainen penkki, jonka sisältä multapenkkiin pääsi suoraan käsiksi. Penkki toimi istuimena ja vähäväkisempien vuoteena. Kylmä hiipi yön mittaan ylös maasta ja aamulla alimmat hirret saattoivat olla jo kuurassa.

Multapenkin multaa myös möyhennettiin aika ajoin jyrsijöiden reittien tuhoamiseksi. Samoin kuin maalattiaisessa talossa, seinähirsiä ja multapenkin tukihirsiä vaihdettiin aina tarpeen mukaan. Hirsiseinän kengittäminen eli alimpien hirsien vaihtaminen oli osa normaalia talonpitoa.

Irti maasta rossipohjalla

Rossi- eli täytepohjatalkoivat korvata multapenkkirakennetta 1900-luvun alkuvuosina. Kun multapenkkirakenteessa lattian alusosa eristettiin kylmästä ulkoilmasta, rossipohjassa ajatus oli eristää itse lattia ulkoilmasta.

Näin saatiin alapohja irti maasta. Hirret sovitettiin nurkkakivien tai hakatuista kivistä rakennetun perusmuurin varaan. Nurkkakivienkin varassa seisovaan taloon ladottiin kiviä koko seinän alle, koska sinne ei haluttu liian hyvää ilmanvaihtoa.

Kissanluukuiksi kutsuttuja tuuletusluukkuja tehtiin perusmuuriin joka seinälle. Erillisiä luukkuja ei tarvinnut tehdä, jos sokkeli oli ladottu luonnonkivistä, sillä niiden väliin jäi riittävästi ilmarakoja. Tuuletusluukut pidettiin auki kesäisin ja laitettiin kiinni talvipakkasilla. Näin pyrittiin estämään kylmän pääsy alapohjaan.

Lämpöä virtasi eristeistä huolimatta talon alle ryömintätilaan, lattian läpi ja uunin perustusten kautta. Lämpövuotoja minimoitiin talvisin lapioimalla lumet perusmuuria vasten. Toisaalta lämpövuoto piti talon alla olevan maapohjan kuivana ja ehkäisi laho- ja homevaurioita puurunkoisessa alapohjassa.

Ongelmaan on törmätty uusissa rossipohjalle perustetuissa taloissa, joissa alapohjan lämpövuoto on minimoitu. Talon varjossa olevassa ryömintätilassa ilmankosteus nousee korkeammalle kuin ympäröivässä ilmassa tuuletusaukoista huolimatta. Kosteutta joudutaan poistamaan koneellisesti.

Kellarin lattia sai olla märkä

Kun rossipohjat yleistyivät 1900-luvun alussa, alapohjan eristeenä käytettiin sammalta, turvetta, hiekkaa, sahanpurua tai jopa muurahaispesiä. Mineraalivilla tuli markkinoille 1950-luvun puolivälissä ja yleistyi alapohjaeristeenä. Perusmuureissa betoni korvasi kiven. Ensimmäiset betonikivijalat tehtiin jo 1920-luvulla, ja 1940-luvulta lähtien se oli jo yleisin perustusmateriaali.

Sotien jälkeen rakennettuihin rintamamiestaloihin tehtiin yhä useammin myös kellari. Kellarissa saattoi olla pelkkä maapohja tai yksinkertainen betonilaatta. Kellarin maanvastaista betonilaattaa ei erityisesti eristetty maapohjasta, vaan laatta kastui maakosteudesta ja kosteus siirtyi sitä kautta myös huoneilmaan.

Betonilattia sieti kosteutta ja rakenne toimi, kun sen pinnalla ei ollut mitään tiivistä pinnoitetta estämässä vesihöyryn diffuusiota.

Betonilattia nousi kellarista

Maanvastainen betonilaatta nousi kellareista myöhemmin myös kellarittomien talojen alapohjiin. 1960-luvulla se oli jo yleisin alapohjatyyppi.

Maanvarainen laatta myös eristettiin päinvastoin kuin kellarin lattia. Toisinaan eristettä käytettiin vain ulkoseinien lähellä ja talon keskilattian alle jätettiin eristämätön alue.

Maanvastaisia laattarakenteita oli erilaisia. Yleensä pohjalaatta valettiin suoraan hiekan päälle ja eristettiin yläpuolelta. Lämmöneristeiden väliin asennettiin koolaus ja niiden päälle lattialaudoitus. Kaksoislaattarakenteessa eriste peitettiin vielä toisella betonikerroksella.

Kummankin ratkaisun ongelmana on kosteuseristyksen puute tai sen väärä sijoituspaikka. Betonilaatan alapuolelta puuttuu kapillaarikatko. Laatan alla olevaan hiekkaan nouseva maaperän kosteus pääsee laatan ja bitumisivelyn läpi eristeeseen aiheuttaen mahdollisesti home- tai mikrobivaurioita.

Maanvaraisen laatan käyttö yleistyi osaksi siksi, että se oli suhteellisen nopea ja helppo tehdä.

Irti entisestä

Koko yhteiskunnan muutos oli toinen syy. Samalla tavoin kuin pukeutuminen muuttui rajusti 1960-luvulla, myös rakentamisessa haettiin uutta linjaa ja täydellistä pesäeroa entiseen. Markkinoille oli tullut uusia materiaaleja kuten mineraalivillat, ja esimerkiksi ikkunoiden tehdasvalmistus yleistyi.

Portaattomuudesta tuli muotia. Kolmikerroksiset rintamamiestalot edustivat vanhaa aikaa ja kömpelöä nappula-arkkitehtuuria. Portaissa kiipeämisen vaivaa päiviteltiin lehtijutuissa.

Rakennuksia pyrittiin madaltamaan ja toisaalta haluttiin eroon ulkoseinän ja alapohjan välisistä kylmäsilloista. Tätä varten kehiteltiin niin sanottu valesokkeli, jossa ulkoseinän puurakenteet ja rakennuksen lattiapinta alkavat alempaa kuin sokkelin korkeudesta voisi ulkopuolelta päätellä.

Ratkaisu ei ole kosteusteknisesti kovin turvallinen. Valesokkeli onkin saanut melkoisen huonon maineen, vaikka kuiviakin rakenteita löytyy.

1970-luvulla maanvaraisen laatan eristeet alettiin asentaa betonilaatan alle. Betoni nousee rakenteen lämpimälle puolelle, jolloin sen pintaan ei tiivisty kosteutta. Rakennetta käytetään pientalorakentamisessa edelleen.

Lähde Talouselämä.